Anna, 50/2008

Luin hiljattain Petri Tammisen mainion romaanin Mitä onni on. Ennen muuta kirjassa kiehtoo sen hienovarainen elämänfilosofia, mutta törmäsin muutenkin vastaansanomattomaan kuvaukseen.

Nyt kyse on päähenkilön unettomuudesta: "Satunnaiset valvojat rukoilevat, ettei aamu vielä tulisi vaan armahtaisi ja antaisi levätä. Me ammattilaiset odotamme, että aamu tulee ja päästää päivään." Ja sitten: "Liisan herätyskello näytti 3.28. Kaikkialla pimeydessä tuntui odottavan murheita, niitä ajelehti joka puolella ympärillämme kuin kahisevia muovipusseja suurkaupungin tuulisilla joutomailla."

Voiko aamuöisen valvojan mielenmaisemaa sattuvammin tiivistää?

Helsingin Sanomat otsikoi taannoin joka kolmannen suomalaisen kärsivän unettomuudesta. Jutussa haastatellun tutkijan mukaan unihäiriöistä voidaan puhua jo kansantautina. Toimivaksi hoidoksi on sentään havaittu muun muassa ajatusten ja tunteiden hallintaan tähtäävä kognitiivinen psykoterapia.

Kognitiivisen terapian teho ei yllätä. Nukahtamisvaikeuksista kärsivä väistämättä joutuu opettelemaan jonkinmoista mielenhallintaa ja meditaatiota ja henkistymään vähintään light-zeniläiseksi, vaikkei mikään itämainen päälläänseisoja olisikaan: levottomaan mieleen kun ei uni tule.

Itse en taivaan kiitos ole aikoihin kärsinyt unihäiriöistä, mutta onpa niitäkin joskus tullut kokeiltua. Tiedän kyllä tunteen, kun unen hakukoneet menneissä ja nykyisissä huolissa samoiltuaan äkkäävät jotain niin tunnevaltaista, että se säpsäyttää hereille. Tiedän kyllä, miltä yön pimeydessä näyttää VHS-nauhurissa kellertävin numeroin kiiluva kellonaika, joka tuo mieleen Aku Ankan auton rekisterinumeron. Kun vielä samalla tietää, että enää ei saa unen päästä kiinni, niin siinä sitä onkin, väkisinmakaamista ja pitkiä sekunteja.

Yö ei ole pikkutuntien vaan isojen tuntien aikaa.

Pahinta ei lyhytaikaisessa unettomuudessa ei ole sen päiviin jättämä fyysinen väsymys. Raskain lasti kasautuu yötajunnan masokistisesta synkkyydestä, suhteellisuudentajuttomuudesta, kohtuuttomasta murheilusta. Pienestä tulee liian suurta.

Yö on mielentila, ei pelkkä vuorokaudenaika.

Radion Yölinjalla-ohjelmassa kuuntelijoiden puheluihin vastailleelle Pekka Saurille aikoinaan ehdotettiin, että lähetys voisi tulla uusintana seuraavana päivänä. Sauri ei ideaan tarttunut, koska ohjelmassa kuullut tarinat vaativat ympärilleen yön kehykset. Päivällä jutut kuulostaisivat liian kummallisilta, liian vereslihaisilta, liian öisiltä.

Saan jonkin verran erikoisia sähköposteja ja usein katson ensimmäisenä, mihin vuorokaudenaikaan ne on lähetetty. Merkillisimmät viestit singotaan liikkeelle aamuöisin. Tekstiviesteissä yön magiikka näyttää kyntensä aivan erityisesti.

Aamu onneksi armahtaa ja – Tammisen sanoin – päästää päivään. Yöllä mieleen hiipinyt työeläkelaskelma lohduttomine ennusteineen siinä kuin menneet mokat ja joutavat kauna-aatokset loittonevat päivän valossa sinne minne kuuluvatkin.

Kun aamu kerran vapauttaa pahimmasta synkkyydestä ja palauttaa suhteellisuustajun, ajatusta tekee mieli jatkaa. Mikä mahtaisi olla se sarastus, joka ravistelisi päiväminän irti turhista huolista yhtä tehokkaasti kuin aamu joutavista yöajatuksista? Olisiko tässäkin pienen meditaation, mielenharjoituksen ja zeniläisten oivallusten paikka?

Kenpäties hyvää unta ja hyvää valve-eloa pitäisi etsiä samoin keinoin.

Ensi viikolla yö on pisimmillään. Kumma kyllä, pidän pitkästä talviyöstä ja sen pimeydestä: mieluummin se kuin liian aikaiset ja viiltävänkirkkaat kevätaamut. Silti juuri näiden pitkien öiden aikaan mieleen palasi Sauli Niinistön 60-vuotishaastattelu ja hänelle esitetty kysymys, mistä mies vielä mahtaa haaveilla elämässään.

Ja mitä vastaa kaiken kokenut ja kovanakin pidetty ex-pankkiiri, rahaanko päästään taas, kansantalouteen vähintään? Ei päästä. Finanssimiehen vastaus yllättää: "Haaveilen levollisen tunteen päivistä." Hienosti sanottu. Vain ne levollisen tunteen yöt lisäisin.

Arno Kotro