Anna, 25-26/2008

Pyhät paikat

Kavereilla on tapana irvailla matkakohteitani. Teen nimittäin toisinaan kunnon junttimatkoja suosittuihin turistipyydyksiin. Oikeastaan turistirysät ovat yksi ja sama kohde, koska on jokseenkin yhdentekevää, väisteleekö rihkamakauppiaan "mitä kuuluu, kukkuluuruu" -avauksia Egyptissä vai Espanjassa.

Mielenkiintoista sen sijaan on, millaisilla omilla merkityksillä eri paikat latautuvat. Yksi Välimeren lomakohde, jossa elämänkumppanini kanssa kävin vuosia sitten, on muistoissa mytologisoitunut aivan erityisiin kehyksiin. Istuimme turistisesongin ulkopuolella ainoina asiakkaina ravintoloissa, kävelimme autioilla uimarannoilla ja kävimme keskusteluja, jotka taisivat muuttaa molempien elämän.

En aio mennä tuohon kaupunkiin enää koskaan. Haluan sen jäävän muistoihin juuri sellaisena, kuin se siellä nyt on. Se on meidän paikka.

Lomamatkat jännän teräväreunaisesti leikkautuvat muusta elämästä omiksi seikkailuikseen, rajatuiksi tarinoiksi, pakettimatkoiksi. Ne ovat kuin elokuva tai novelli, joka selvästi alkaa jostain ja päättyy johonkin, eikä mikään voi niitä jälkeenpäin vahingoittaa. En halua sotkea lomakuviakaan muiden kuvien sekaan, pysykööt omissa kansioissaan. (Tai repsottavana nippuna valokuvaliikkeen kirjekuoressa.)

Olen useampaan kertaan katsonut hienon ruotsalaiselokuvan Laulu Martinille. Siinä ikääntyvä mies, tämä Martin, sairastuu Alzheimerin tautiin, ja vaimo joutuu viereltä seuraamaan miehensä hidasta liukumista pois yhteisestä todellisuudesta. Kun sairaus on niin pitkällä, että mies ei enää tunnista vaimoaan, tämä päättää viedä Martinin siihen samaan Välimeren kaupunkiin, jossa he olivat lomailleet joskus kauan aikaisemmin, suhteensa alussa. Tuo kohta koskettaa aina.

Yksi oman elämäni myyttisistä, joskaan ei aina pelkästään rakkaista, paikoista on kesämökki. Siinä missä nykyään kesäpaikkoja varustellaan omakotitaloiksi lattialämmityksineen ja astianpesukoneineen – mitä en ymmärrä alkuunkaan – isoisäni 1950-luvun alussa Mikkelin lähistölle saareen rakentama kesämökki edustaa sitä vanhaa ajattelua, jonka mukaan modernit mukavuudet eivät mökille kuulu, paristoradiota lukuun ottamatta.

Lapsuuskesinä naapureita ei ollut mailla halmeilla. Kotitekoisen laiturin nokasta kurkottaenkaan ei nähnyt merkkejä ihmiskunnan olemassaolosta. Muistan, että postinhakureissuakin odotettiin jo pari päivää etukäteen, jos vaikka joku kertoisi kirjeitse olevansa tulossa käymään. Vieraita kävi niin harvoin, että he olivat aina tapaus.

Olivatko nuo ilman samanikäistä seuraa vietetyt kesät yksinäisiä vai vain yksinolon aikoja, sitä en oikein tiedä. Mutta epäilen, että aika moni asia elämässäni, kummallisia persoonanpiirteitä myöten, vielä nytkin selittyy noilla ajoilla, hyvässä ja pahassa.

Mökki yhä nostaa vahvoja tunteita aina kun siellä käy. Kaikki on pysynyt kutakuinkin muuttumattomana vuosikymmenet, ja niinpä mökkimaisema aikakoneen tavoin heittää jonnekin menneeseen. Esineistö ja tutut tuoksut elävästi palauttavat mieleen lapsuuskesien leikkimaailmat samoin kuin myöhemmän nuoruuden epätietoiset pohdinnat siitä, miksi sitä oikein rupeaisi isona. Palautuvatpa mieleen myös eksistentiaalisen vilun ankaroittamat filosofiset harrastukset, kun tuli aitassa luettua Schopenhauerin Pessimistin elämänviisautta.

Pyhä-sanan käyttö edes leikillisesti jostain näin maallisesta ja henkilökohtaisesta on arveluttavaa, mutta muutakaan sanaa en keksi, koska pyhä on aina jotain, minkä voi häpäistä. Minulle jo isot muutokset mökin sisustuksessa tuntuisivat rienaukselta siitä puhumattakaan, että vanha hirsinen rantasauna jyrättäisiin uudemman tieltä.

Samasta syystä ymmärrän senkin, että Helsingissä paraatipaikalla tönöttävän Makkaratalon järkyttävä betonimakkara halutaan suojella. Kyse ei ole estetiikasta vaan yhteisistä muistoista ja merkityksistä.

Varmasti myös ummehtuneesta nostalgiasta, mutta sijansa silläkin.

Arno Kotro