Anna, 38/2008

Koulu koettelee

Tunnustan. Taas vähän hirvitti, kun koulut viime kuussa alkoivat. Olin vieläpä jäänyt keväällä kotiin lapsen kanssa, joten edellisistä oppitunneista oli kulunut melkein puoli vuotta. Tuntui oudolta mennä luokan eteen.

En ole tunteen kanssa yksin. Yksi kollega ei ennen koulujen alkua saa nukutuksi moneen yöhön. Toinen näkee aina saman painajaisen: oikeaa luokkaa ei löydy, ja kun hän lopulta pääsee oppilaiden eteen, he muuttuvat hirviöiksi.

Kouluun liittyy vahvoja tunteita. Kun kävimme puolisoni synnyinseudulla ja hän näytti vanhan opinahjonsa, jo pelkän rakennuksen näkeminen kesken kesäloman ravisteli sisuskalut hereille. Iso kello ja kyltti perusankean talon seinässä, asfalttipiha, vessanovet ja muu koulurekvisiitta olivat liikaa: vatsassa muljahti jotain.

En luojan kiitos ollut koskaan koulukiusattu, enkä ole nyt opettajanakaan. Aikoinaan luokkakaverit olivat enimmäkseen mainiota porukkaa kuten nykyiset kollegatkin, huippujengiä itse asiassa. Silti koen kuin systeemissä sitkeästi istuisi tietty nöyryytyskulttuuri, pelon ja uhan ilmapiiri.

Mikähän siinä on, että koulu usein näivettää lasten luontaisen uteliaisuuden? Kuusivuotiaana kyselin isältä, miksi laivat pysyvät pinnalla, lentokoneet ilmassa ja ovatko ihmiset maapallon sisä- vai ulkopuolella. Pari vuotta koulua ja kiinnostus oli poissa.

Kesäisin mökillä en tiennyt mitään niin hauskaa kuin uiminen. Muutama kuukausi myöhemmin en tiennyt mitään niin kamalaa kuin uiminen. Koulun uimaopetuksesta muistan altaan reunoilla komentoja karjuvat uimaopettajat, jotka pakottivat pelästyneet mukulat styrox-palan kanssa selälleen veteen, osasipa uida tai ei.

Myöhemmin yksi mieliharrastuksistani oli musiikki, mutta niinpä vain tuli musiikintunneistakin koettelemuksia. Musiikinmaikalla oli tapana laulattaa luokkaa niin, että kesken kappaleen hän kiljaisi oppilaan nimen, ja tämä sitten joutui ääni vapisten laulamaan yksin sikäli kuin kauhun salpaamin äänijäntein kykeni.

Ei koulussa pahin pelko ollut se, että joku löisi. Pahin pelko oli se, että kaikki nauravat. Se meillä osataan. Suomeen tulleet vaihto-oppilaat tapaavatkin ihmetellä meikäläistä nolauskulttuuria, jossa naurun aiheeksi riittää se, että vastaa tunnilla väärin.

Joskus taisin kantaa pienoista kaunaa niitä opettajia kohtaan, joiden koin toimineen epäoikeudenmukaisesti. Katseltuani koulua tiskin toiselta puolelta ymmärrän heitä paljon paremmin. Ennen kaikkea uskon, että tuskinpa heistä yksikään halusi olla ilkeä, ja parhaansa tässä varmaan kaikki yrittävät. Kun kävin kansakoulua 1970-luvun lopulla, opettajat olivat yli kuusikymppisiä ja siis saaneet opettajakoulutuksen 30-luvulla. Menetelmät ymmärrettävästi kumpusivat menneestä maailmasta, enkä sitä paitsi yhtään ihmettele, jos eläkeikää lähestyvä opettaja tuntee itsensä väsyneeksi ja turhautuneeksi.

Viisaampaa on muistella niitä opettajia, jotka ovat olleet prikulleen oikealla alalla ja jaksaneet innostaa oppilaitaan. Ihaillen ajattelen esimerkiksi ala-asteen Pertti Tuohisto-Kokkoa ja yläasteen ja lukion äikänmaikkoja Tuula Kinnusta ja Pirkko Kuhaa. Ensimmäinen teki oppimisesta reilulla ja huumorintajuisella otteellaan suorastaan hauskaa ja ehkä pelasti meistä monet hunningolta. Jälkimmäisiä voinen kiittää siitä, että myöhemmin kirjoittamisesta tuli puoliksi ammatti. Vastaavaan kannustukseen kun itse opettajana pystyisi.

Nyt kun oppilaitoksia hanakasti rankataan ylioppilaskirjoitusten ja muiden tulosten perusteella, helposti unohtuu jotain tärkeää. Kilpailun sijaan kouluihin pitäisi pyrkiä luomaan sellainen ilmapiiri, että oppimiseen liittyisi myöhemminkin mieluisia mielikuvia. Pahinta mitä koulussa voi oppia on se, että oppiminen on ikävää.

Ei auta, vaikka opiskelijoiden päähän saadaan tehokkaasti kaadettua platonit, derivaatat ja kaniinien risteytyskaavat, jos tunnelma on huono tai pelottava.

Derivaatat unohtuvat, mutta ikävä ilmapiiri ja pelot eivät unohdu.

Arno Kotro