Anna, 32/2008

Pikkujuttuja

Kävin hiljattain Kaisaniemen pienessä kukkakaupassa. Mukana oli puolitoistavuotias Kiisa-tytär, joka ihastui ikihyviksi erääseen ruukkukasviin (tarkempaa määritystä en pysty tekemään). Kukka oli joka tapauksessa selvästi muita pienempi, ja kenpäties lapsi tunsi kohtalonyhteyttä kasvirääpäleen kanssa.

Kun olimme lähdössä, Kiisa nosti mekkalan. Kauppaa pitävä vanha rouva sanoi, että jos joku pitää kukasta noin paljon, hänen kyllä täytyy saada se. Niinpä nainen antoi kukan tytölle lahjaksi.

En muista, milloin viimeksi olisin nähnyt niin aurinkoista ilmettä kuin tytöllä oli hänen puristaessaan kukkaa käsiensä välissä koko kotimatkan.

Jotenkin tunsin, että vastaisuudessakin ostan turnipsit juuri tuosta kaupasta.

Toinenkin tapaus liittyy kotikulmiin. Onnistuin pudottamaan vanhan kehystetyn valokuvan, ja lasi helähti rikki. Otin mitat ylös ja kävin kysymässä paikallisesta kehystämöstä, saisiko heiltä mittatilauksena uuden lasin. Kaupan pitäjä katosi hetkeksi takahuoneeseen ja tuli takaisin mittojen mukaisen lasin kanssa.
- Mitä olen velkaa? kysyin.
- Et mitään. Eipä ollut iso vaiva.

Nyt tiedän sitten senkin, minne vien tauluja kehystettäväksi, jos tarvetta tulee.

Valitettavasti myös ikävät asiat jäävät mieleen, pienetkin. Lapsena kuulimme, että läheisellä huoltoasemalla voisi käydä puhaltamassa koneella ilmaa fillarin renkaisiin. Tuskin olimme innoissamme päässeet huoltamon pihaan, kun omistaja ajoi meidät raivoisasti tiehensä. Huoltamo on edelleen tuossa naapurissa, eikä perhana saa minusta asiakasta, vaikka minulla joskus auto olisikin.

Hiukan onnellisempi tarina on se, kun teini-iässä kävimme kuolaamassa keskustan musiikkiliikkeessä rumpuja ja kitaroita. Kellaribändimme kitaristi kokeili liikkeen kitaraa ilmeisesti liian pitkään, sillä myyjä valisti vihaisesti, että kyseessä on kauppa eikä treenikämppä. Jos emme aio ostaa mitään, sopii poistua.

Myöhemmin kitaristiystäväni toimi Kansallisoopperassa äänivastaavana ja tiedusteli taloon uutta miksauslaitteistoa samaisesta liikkeestä:
- Budjetti ei tosin saisi mennä pahasti yli miljoonan markan.
Lapsuuden trauma oli kertaheitolla purettu ja revanssi saatu, sen verran oli liikkeen jätkiin tullut vipinää. Kuulemma tervehtivät vielä nykyäänkin kadulla.

Jos yksi lausahdus voikin joskus tuhota paljon, voi se myös pelastaa. Tein hiljattain epäonnisen videokamerakaupan isossa kodinkoneliikkeessä. Kamera ei toimi. Kun sillä yrittää kuvata, ruutuun tärähtää jossain vaiheessa teksti "write error". Vein härvelin takuuhuoltoon, josta se parin viikon kuluttua palasi yhtä viallisena kuin ennenkin.

Vasta kotona huomasin huoltoraportista, että pojat olivat etsineet "bright error" -vikaa. No, tekevälle sattuu. Ei muuta kuin kone uudestaan huoltoon, josta se sitten aikanaan tulikin mukanaan 73 euron lasku turhasta työstä, mitään vikaa kun ei ollut löytynyt. Tällä kertaa ymmärsin kokeilla vehjettä jo liikkeessä, ja pian ja todistetusti se menikin jumiin.

Kiehahdin pitämään pientä esitelmää, josta en ole lainkaan ylpeä mutta joka yhtä kaikki välitti tunnelmia siitä harmituksesta, kun ei ole saanut esimerkiksi lapsen ensimmäisiä puheenparsia purkkiin koneen lojuessa koko kesän huollossa.

Myyjä vaikutti aidon myötätuntoiselta:
- Ymmärrän hyvin, että tuommoinen ottaa päähän.
Myyjä näytti melkeinpä siltä, kuin kyse olisi jostain hänen menetyksestään.
- Yritän löytää heti lainaksi koneen, joka toimii.

Sellainen löytyi, se toimii ja nyt hävettää koko joutava purkaus sinänsä mitättömästä asiasta.

Pienestä se on kiinni. Hurjimmilleen yksittäisten lauseiden merkitys kai kasvaa perheriidoissa. Jospa vain osaisi sen sijaan, että nälväisee mehukkaan vastanaljan, sanoa vaikka juuri tuon: ymmärrän hyvin, että sinua ottaa päähän. Tuolla eleellä monesti pelastaisi jotain paljon tärkeämpää kuin asiakassuhteen tai videokameran.

Arno Kotro