Anna, 42/2008

Rauha maahan

Kauhajoesta on kulunut kohta kuukausi. Tragedian jälkipuintia leimaavat vääntö aselaista ja toiveet uudesta yhteisöllisyydestä.

Vaikka Jokelaa ja Kauhajokea ei voi lukea koulun syyksi, kouluissa kyllä voitaisiin tehdä enemmän, ettei vastaavaa tapahtuisi ja mantraksi asti kaivattu yhteisöllisyyskin toteutuisi paremmin. On hämmentävää, miten poliitikkojen puheet ja päätökset vetävät vastakkaisiin suuntiin. Jos jatkuvilla koulu-uudistuksilla ja uuvuttavilla kehityshankkeilla on ollut jokin yhteinen nimittäjä, niin juuri yhteisöllisyyden murentaminen.

Yksinäisyys ruokkii katkeruutta, katkeruus yksinäisyyttä. Sivullisuuden tunne isoissa kouluyksiköissä yksilöllisten opintopolkujen ryteikössä on monelle arkea, jota kukaan ei edes huomaa.

Ja kun ei tule huomatuksi hyvällä, liian moni haluaa tulla huomatuksi pahalla.

Ainakin lukioista on tehty hiostavia tehokanaloita, joissa lyhyen tähtäimen tulostavoitteet ja sekavat valinnanvapaudet ajavat välittämisen ja terveen me-hengen ohi.

Olen kummastellut muun muassa useissa kouluissa käyttöön otettuja "siirtymävälitunteja". Suomeksi sanottuna järjestely tarkoittaa, että välitunteja ei monin paikoin enää ole. Oppituntien väliin jää hätäinen viisiminuuttinen, jonka aikana siirrytään luokasta toiseen. Jos opiskelija haluaisi jäädä tunnin jälkeen puhumaan opettajan kanssa, siihen ei ole aikaa. Liian usein lounaskin mätetään sellaista tahtia sisuksiin, että jos keskustella haluaa, niin sitten on puhuttava kanarisotto suussa. Lukujärjestyksistä puristetaan tiiviitä ja hengästyttäviä paketteja, jotta päästäisiin puoli tuntia aikaisemmin (usein tyhjään) kotiin.

Tosiasiassa on yksi ja sama, jääkö koulun ulkopuolista aikaa vuorokaudessa 18 vai 18,5 tuntia. Sen sijaan ei ole yhdentekevää, onko koulupäivä hermostuneen kiireinen ja epäviihtyisä vai sen verran rauhallinen, että myös näennäisen tehottomaan seurusteluun ja ystävystymiseen jää aikaa.

Ei ratkaisu pahoinvointiin ole psykologien tai kuraattorien lisääminen, vaan mielenterveyttä tukevan arkielon rakentaminen. Vähemmän kiirettä, enemmän yhdessäoloa – ei mahdoton tavoite maassa, jossa koulupäivät nyt ovat kansainvälisesti verraten lyhyet?

Sitten mieleen hiipii pelottava ajatus. Entä jos piilo-opetussuunnitelmaan kuuluukin puristeiseen tehokkuuteen totuttaminen, jotta pakkotahtiseen työelämään sopeutuisi kivuttomammin? Haluan ajatella, että niin ei sentään ole. Eihän?

Koulumaailmaa riepottelee pieni mutta sitäkin touhukkaampi tietokoneintoilijoiden porukka, joka virtuaalisista oppimisympäristöistä lumoutuneena haluaa vääntää opiskelun verkkovetoiseksi. Uskallan väittää, että koulun päinvastoin pitäisi kiskoa nuoria verkosta irti. Nettiä kalpeana tunnista toiseen toljottava teini on näky, joka saa minut sairaaksi. Liian monen nuoren elämän keskiössä ovat väkivaltaiset pelimaailmat ja netin nimetöntä vihaa ja matalamielistä katkeruutta kihisevät keskustelufoorumit.

Jos vapaa-aika kuluu netissä, sitä suuremmalla syyllä opiskeluaika pitää käyttää toisin. Keskustelu-, ihmissuhde- ja ryhmätyötaitoja ei verkossa opita.

"Poikaystävän kanssa menee huonosti ja sen takia opiskelu kärsii", valitteli eräs lukiolainen. Tytön poikaystävä paljastui englantilaiseksi nettituttavuudeksi. Jos jännitystä halutaan, niin miten olisi ihan oikea elämä, oikeat ihmiset?

Myös iltalukioita valtaa tietokonevirus. Moni aikuisopiskelija kaipaa esimerkiksi työttömyyden vastapainoksi rutiineja ja muiden opiskelijoiden tapaamista. Silti opetushallinnon kehityskonsulttiarmeija ihastelee jokaista ihmiskontaktit korvaavaa verkkoviritystä kuin vauva varpaitaan.

Yhden pallon heitän suoraan poliitikoille. Koulut tarvitsevat lisää rahaa, piste. Ryhmäkoot kasvavat jo komiikan puolelle. Vai mitä sanoa filosofian kurssista, jolle osallistuu yli neljäkymmentä opiskelijaa? Ja nyt en halua vastaukseksi opetuksen siirtämistä verkkoon sen enempää kuin sitäkään, että siinähän se yhteisöllisyys lisääntyy, kun yhden pulpetin jakaa kaksi oppilasta.

Arno Kotro