Anna, 21/2008

Pyramidipeliä

- Oletko tuntenut itsesi väsyneeksi tai ärtyneeksi?

Terveydenhoitaja silmäili lomakkeista veriarvojani ja kaiketi epäili, että kohonnut verensokeri voi aiheuttaa uupumusta ja v***tusta.

Kysymys on paha. Välillä väsyttää ja sapettaa, mutta mikä on normaalia ja mikä ei, onkin jo kinkkisempi juttu; koskaan kun ei pääse muiden pään sisään suhteuttamaan tuntojaan. Ilojen ja surujen absoluuttinen asteikko jää arvoitukseksi.

Olen aina uumoillut olevani keskimääräistä tunteellisempi, vähän yliherkkä ja tunnistan taipumuksen patetiaan. Mutta mistä tiedän, kuinka tunnevaltaista elämä normaalisti on ja mitä muut sisimmässään kokevat?

Olen kehitellyt kyökkipsykologisia tunneteorioita. Uskon onnellisuustermostaattiin, joka ääritilanteita lukuun ottamatta säätää mielialojen keskiarvon suunnilleen vakioksi. On oikeastaan samantekevää, meneekö hyvin vai huonosti, koska hyvinä aikoina isotkin ilonaiheet ennen pitkää inflatoivat toisensa – ja itsensä. Vastoinkäymisten keskellä taas suojelee se, että ketutuskiintiössä ei riitä kerrallaan tilaa kovin monelle huolelle, vaan nekin vahvemman oikeudella syrjäyttävät toisensa.

Havaintojeni mukaan mieleen mahtuu kerrallaan yksi iso mielipahan aihe, ehkä pari pienempää ja muutama kevytsarjan hatutus. Eräänlainen pyramidirakenne siis. Jos päällimmäinen huoli poistuu (vuokranantaja ei myykään asuntoa alta), pian jokin pikkuharmi (video nauhoitti väärää telkkarikanavaa) kapuaa yhden sijan ylöspäin.

Jos onnen suhteellisuusteoriaa soveltaa laajemmin, alkaa koko talouskasvuun sitoutuneen kulttuurin mielekkyys epäilyttää. Sen jälkeen kun tietty peruselintaso on saavutettu eikä nälkä tai kylmä uhkaa, tyytyväisyys aineelliseen hyvinvointiin ei riipu sen todellisesta tasosta, vaan oman toimeentulon suhteesta yleiseen elintasoon. Kokonaisen kansan varallisuutta voi nostaa loputtomiin tyytyväisyyden siitä sen kummemmin kasvamatta, koska vertailuköyhyys säilyy. Jos oma sijainti väestön varallisuuspyramidissa säilyy entisellään, on myös kokemus omasta elintasosta entinen. Jonkinmoinen pyramidihuijaus tämäkin.

Myös tiede vahvistaa keittiösosiologian. Suomalaiset eivät tutkitusti koe itseään nyt onnellisemmaksi kuin 40 vuotta sitten, vaikka tässä välissä kansantuote on kovalla työllä punnerrettu kolminkertaiseksi. Emme siis ole viisaampia kuin auringon valosta kilpailevat ja siksi korkeiksi kasvavat puut.

Saman valon ne saisivat, vaikka kasvaisivat vain metrin mittaisiksi.

Muutenkaan ei onni näyttäisi riippuvan rahasta. Ja jos onnellisuus ei taloutta paisuttamalla kasvakaan, ympäristön kuormitus kasvaa senkin edestä.

Väänsin aikoinaan gradun yhteiskuntautopioista, paperilla hahmotelluista ja joskus toteutetuistakin ihannevaltioista. Niissä huomion kiinnittää vakauden ihanne jatkuvan kasvun sijaan. Oikeastaan nykysysteemin kasvupakko onkin utopistisempi ajatus kuin toivevaltioiden stabiilius. Pikainen korkoa korolle -laskelma kolmen prosentin vuotuisella kasvulla paljastaa lukujen karkaavan nopeasti mahdottomuuksiin. Parissa sadassa vuodessa kansantuote kasvaisi peräti 370-kertaiseksi.

Myönnän kyllä, että kasvusta irtisanoutuneen, kiireettömän elämäntavan ihanneyhteisön vaatiminen nykyisen tilalle olisi haihattelua. Ainakaan se ei voisi syntyä nykytaloutta säätämällä, vaan pitäisi luoda kokonaan uusi yhteiskuntamalli. Ja uljaat uudet yhteiskunnat, tai niiden irvikuvat, tapaavat olla hirviömäisiä luomuksia. Jos Suomi luopuisi talouskasvusta, tuloksena ei saataisi onnen ja kiireettömyyden Eedeniä, vaan velan, työttömyyden ja rapistuvan sosiaaliturvan takapajula. Muutos vaatisi taloudellisen ja poliittisen ajattelun perinpohjaista ja kansainvälistä käännettä.

Sellaista ei liene näköpiirissä, mutta mikään ei estä luopumasta omassa elämässä vertailutalouden kepeistä ja porkkanoista. Kun vain lakkaa vertaamasta itseään muihin, niin siinä se. Jospa ekologinen murros alkaa kierosti siitä, että kerrankin ajattelemme vain itseämme?

Arno Kotro