Anna, 8/2007

Tahti kiihtyy

Sellaista äläkkää on viime aikoina pidetty digibokseista, että erehdyin lopulta minäkin hankkimaan sellaisen. Tiesin kyllä, etten oiken ole sinut nykytekniikan kanssa, mutta show ylitti kaikki odotukset. Olin vieläpä yrittänyt ostaa mahdollisimman yksinkertaisen mallin.

"Tämän asentaisi mummokin", oli myyjä rohkaissut.

Ja kuinka sitten kävikään. Yritys kytkeä digiboksi videonauhurin, dvd-soittimen ja television yhdistelmään osoittautui ylivoimaiseksi. Soitot ruuhkaiselle neuvontalinjalle eivät auttaneet. Kolme kertaa pääsin läpi, kolme kertaa sain (eri) ohjeet eikä härveli toiminut niistä yksilläkään. Olohuoneen lattialla luikerteli sellainen määrä erilaisia eksoottisia johtoja, että häijynoloinen vyyhti olisi saanut kolkoissa käärmeluolissa paatuneen Indiana Jonesin kalpeaksi.

Dvd-oppassa puhuttiin jostain SMARTLINK-liitännästä, telkkari näytti pelkkää pimeää ja digipalvelusta tuli enää jonotusmusiikkia. Ehkäpä olivat nähneet, mistä puhelu tulee ja pudottaneet kiusankappaleen linjoilta ikuisiksi ajoiksi.

Tajusin, että nyt on päästävä ulos. "Tarvitset vain haaroittimen", lohdutti korttelikapakan baarimikko.

Marssin liikkeeseen, josta olin boksin ostanut. Kysyin, liikenisikö joltakulta aikaa tulla asentamaan, tältä mummolta meni hermot. Äänensävy oli sama, jolla Yksi lensi yli käenpesän -elokuvan hullujenhuoneasukki vakuuttaa olevansa "aivan rauhallinen" saadakseen katsoa baseball-ottelua.

Asentaja tuli. Mutina jatkui pitkään: "Jos hoitaisikin koko homman scarteilla, se voisi onnistua. Eikun vedän sittenkin super-VHS:n." Pikku hiljaa alkoi ammattilaisenkin ääni kiristyä: "Mä kuule työnnän RGB-piuhan suoraan telsun persuksiin."

Kaksi tuntia siihen meni – ja sata euroa. Nyt sohvapöydällä lojuu neljä kaukosäädintä, jolla monsteria pitää paimentaa. Asentaja tunnusti lähtiessään, ettei touhussa ole enää mitään järkeä, ja valisti vielä ovelta: "Noilla ei sitten jonkin ajan päästä tee mitään. Tulee HDTV."

Helppo on yhtyä näkemykseen nykymenon päättömyydestä. Pakkomielteinen ja itsetarkoituksellinen muutos on ajan kummallinen henki. Kovasti varoitellaan, ettei kelkasta saa pudota ja samalla sysitään kelkkaa kiihtyvään vauhtiin. Espooseen rakennettavan länsimetron vastustajatkin kritisoivat metroa "auttamattoman vanhanaikaiseksi." Mitä ihmettä? Talotkin ovat vanhanaikaisia, hyvät mullistusvimmaiset, mutta niitä joudutaan rakentamaan jopa edistykselliseen Espooseen.

Edistystä ja uudistuksia ruokkiva retoriikka hämmentää. "Pysyvää on vain muutos." "Muutos tulee, ja siihen pitää sopeutua." Eivät elämää hankaloittavat uudistukset mistään itsestään tule, ne tehdään! Ja väitteet siitä, että ihminen luontaisesti haluaa koko ajan jotain uutta, haiskahtavat huteralta evoluutipsykologialta. Vähintään yhtä perustellusti voi väittää, että ihminen kaipaa pysyvyyttä, jatkuvuutta ja turvallisuutta.

Paljon on meitä jääriä, joille vanhuudenviehätys on uutuudenviehätystä tärkeämpää.

Vanhassa vitsissä joku vaati, että satamaan pitää saada poiju. "Miksi ihmeessä?" kummasteli toinen. "No jotta siihen poijuun saataisiin valo." "Ja miksihän siihen valo tarvitaan?" "Siksi, etteivät laivat törmäisi siihen poijuun."

Vitsi palaa mieleeni, kun mietin nykyään koulumaailmaakin pihdeissään pitävää muutosfanatismia. Ensin visioidaan jos jonkinmoista strategiaa ja kehityshanketta, sitten työyhteisö yrittää sinnikkäästi sopeutua myllerrykseen. Puuhan voisi ainakin vähäksi aikaa mainiosti lopettaa ja keskittyä itse perusduuniin, opettamiseen.

Luin hiljattain lehdestä, että HUS käyttää tietojärjestelmiensä uusimiseen piakkoin 40 miljoonaa euroa. Summa tuntuu uskomattomalta. Luulisi, että sairaanhoidossa rahalle löytyisi parempaakin käyttöä. Heti perään silmiini osui otsikko, joka kertoi, ettei vanhalla ruuvimeisselillä tee kohta enää mitään: "Torx tulee!"

Yritän ehtiä alta pois.

Arno Kotro