Anna, 12/2007

Tähtiä ja tähteitä

Aiemmin puhuttiin lähinnä julkkiksista, mutta viime aikoina on yhä enemmän kiinnostuttu itse julkisuudesta ilmiönä. Aiheesta on julkaistu runsaasti julkisuutta (!) saanut kirja, ja seurapiiripalstojen peruskasvot ovat ruotineet ahkerasti suhdettaan tunnettuuteensa.

Asetelma haiskahtaa ikiliikkujalta. Haastateltu voi aina antaa yhden haastattelun lisää siitä, mitä hän ajattelee haastatteluista. Medialle riittää jutun aiheeksi media itse. Kun joku, joka tunnetaan siitä, että hän on julkkis, antaa haastattelua julkisuuden olemuksesta lehdelle, joka on tehnyt hänestä julkkiksen tituleeraamalla hänet riittävän monta kertaa julkkikseksi, on tultu kehään, josta kenenkään on vaikea selviytyä voittajana. Julkisuuden kiroista valittavat mutta julkisuuteen itse hakeutuneet ihmiset ovat samalla tapaa ärsyttäviä kuin rikkaat, jotka narisevat, ettei raha tuokaan onnea.

Nuorten toiveissa julkkis on ammattina kiilannut perinteisempien lentoemännän ja lääkärin joukkoon. (Itse muistan haaveilleeni hämmentävän myöhäiselle iälle pääseväni roska-autonkuljettajaksi.) Silläkään ei ole niin väliä, miten esille päästään, kunhan nyt jotenkin. Tästä säikähtäneet mediatutkijat, psykologit, sosiologit ja muut ammattipäivittelijät ovat intoutuneet huikeisiin analyyseihin.

Mutta kenties kyse ei ole mistään kummemmasta kuin ikiaikaisesta halusta paeta tylsää peruseloa päiväunelmiin. On inhimillistä haaveilla käänteistä, jotka muuttaisivat pitkäveteisen arjen juhlaksi; julkimoksi singahtamalla elämä täyttyisi harmaan arkitaaperruksen sijaan kutsuvierasjuhlista, ensi-illoista ja kiinnostavista ihmisistä. Toiveet ovat vanhoja, mutta uudet tv-kanavat, netti ja yleinen medioituminen tarjoavat lisää välineitä julkisuuteen ponnahtamiseksi – edes hetkeksi, niiksi kuuluisiksi viideksitoista minuutiksi.

Olen viehtynyt John Steinbeckin kirjaan Helmi. Siinä köyhä, slummissa asuva mutta mitenkuten elämäänsä tyytyväinen helmenkalastajapariskunta löytää valtavan, hetkessä upporikkaaksi tekevän helmen. Helmi tuo kuitenkin muassaan ennennäkemättömät vaikeudet ja kiroukset, ihmisten kateuden, kieroilun ja vihan. Lopulta pariskunta viskaa onnettomuutta tuoneen helmen takaisin mereen.

Vaatimattomampana tarinana muistan, miten muutama vuosi sitten omassa elämässäni tapahtui odottamaton käänne. Esikoiskirjan nostama pyörre heitti toimeentulon alarajoilla nitkuttavan, hiukan syrjäytyneenkin haaveilijan pintapirskeiden ja ilmaisen samppanjan keitaille. Työtarjouksia tuli, sähköposti täyttyi haastattelu- ja esiintymispyynnöistä ja kustantajat tiedustelivat seuraavaa kirjaa.

Uni muuttui todeksi, mutta tuntui unelta silti. Pää ei aina tahtonut pysyä vauhdissa mukana, ja siinä määrin osoittautui (näennäinen) menestys Pandoran lippaaksi sen seitsemine synteineen, että muutamankin kerran muistan ehdottaneeni tyttöystävälleni, pateettisen draaman ystävä kun olen, että parhaaseen Helmi-tyyliin viskaisimme ensimmäisen runokirjan Tervasaaresta mereen.

Sanoissa julkkis, kuuluisa ja tunnettu on eri sävy. Julkkis henkii halpaa tyrkkytunnelmaa, pintavaahtoa vailla syvempää sisältöä. Kun joku on tunnettu, mielikuva on neutraalimpi, ja kuuluisa on jo todennäköisesti tehnyt jotain oikeasti arvostettavaa ja ansioitunut maan rajojen ulkopuolella asti. Jos jotain pitäisi päivitellä niin ehkä sitten sitä, että nuoret haluavat nimenomaan julkkiksiksi.

Tai sitten julkisuusjutut otetaan liian vakavasti, ja kaikki on enimmäkseen harmitonta peliä ja leikkiä, eivätkä julkisuus ja siihen liittyvä katseenalaisuus ole sen kummempaa kuin vaikkapa toimiminen opettajana pienellä paikkakunnalla. Julkisuutta sai tuta muun muassa eräs tuntemani nainen, joka meni kuvaamataidon opettajaksi pikkukaupunkiin. Hänen toisella paikkakunnalla asuva miehensä kävi paikallisella kioskilla ostamassa sipsejä, joihin raha ei kuitenkaan riittänyt. Kun nainen seuraavana päivänä meni töihin, luokassa vallitsi hämmentynyt hiljaisuus, jonka ääni takarivistä lopulta katkaisi: "Taisi olla kalliita sipsejä."

Arno Kotro