Anna, 51-52/2007

Vanha taas nuortuu

Joulu on mainio keksintö. Kaiken muun ohella se tarjoaa taustan, jota vasten voi tarkastella elämänsä suhdanteita ja mielentiloja.

Otetaan nyt vaikka 1970-luvun joulut. Niissä oli sitä jotain – lahjojen paketoimista jo marraskuussa, seiminäytelmäharjoituksia, kalenterin luukkujen varovaista kurkkimista etukäteen, jännitystä ja odotusta, lumoa ja taikaa. Yhden lapsuuden päättymisen voi paikantaa juuri joulun avulla: lapsuus loppuu siihen, missä loppuu usko joulupukkiin, jonka tunnistaa isäksi. Seuraava vaihe onkin se, kun lakkaa usko isään.

Sitten joulun tehtävä on toimia kapinan maalina. Onko mitään otollisempaa kohdetta puberteettiselle vastarinnalle ja tiedostamiselle? Ekologisen herätyksen saaneelle teinille joulusta tulee pelkkä tarpeettoman krääsän ja pakko-ostamisen hermostunut ja laskelmoiva kulutusjuhla.

Joskus 1980-luvulla koin tärkeäksi julkituoda kapinaani toimimalla mahdollisimman ei-joulumaisesti. Sydän kylmänä silmäilin kalenterista, kuinka pitkä pyhäputki milloinkin sattuu kohdalle. Kun tuossa iässä jo yksi sunnuntaiseisahdus kotioloissa on helposti liikaa, kuinka selvitä kolmesta peräkkäisestä pyhäpäivästä?

Parikymppisenä vietimme kavereiden kanssa kapinajouluja jossakin niistä harvoista ravintoloista, jotka sattuivat olemaan auki. Tunsimme muun asiakaskunnan kanssa sitä samantyyppistä yhteisöllisyyttä, jota koetaan junan ravintolavaunussa ja juhannuksena Helsingissä: ventovieraita yhdistää jokin yhteinen juttu. Jopa helsinkiläiset tutustuvat toisiinsa.

Muistan, että joululauluille oli helppo irvailla. "Suun ruoka juoma meno muu, laps' hankeen hukkuu, unhoittuu." Lapsi hukkuu hankeen? Ja miksi "suun ruoka", hyvänen aika, miksei pelkkä ruoka? Tai "joulupuu on rakennettu". Rakennettu? "Kettu juoksi yli järven, saammehan laulaa suutarin laulun?" Laulakaa pois, mutta miten ihmeessä nuo liittyvät toisiinsa? Tai mikään mihinkään?

Joulu tuntui nololta juhlalta. Jos joulun alla osti omaan käyttöönsä jotain, mikä voisi sopia joululahjaksikin, sai pelätä kassan luulevan, että joululahjaahan tässä ollaan ostamassa. Lapsellisen oloiset hyvää joulua -toivotukset takertuivat kurkkuun. Ainakin toivotusta piti keventää omituisella hyvät joulut -monikolla, jolloin ilmaisun rento jätkämäisyys laimensi sen kiusallista hempeyttä.

Päälle näkyvän joulukielteisyyden takana mieltä näiversi silti pieni syyllisyys lapsuusjoulujen perinnön häpäisemisestä.

Jatkoin 1980-luvun antijoulumeininkiä koko seuraavan vuosikymmenen. Vaan kuinka sitten kävikään? Nyt, vähän alle nelikymppisenä, minusta on jälleen kuoriutunut todellinen jouluihminen, homo natalicius. Ja myös tässä käännynnäiset ovat pahimpia. Menoa ei haittaa edes se, että perheemme väestöpyramidi ei näytä joulua ajatellen suotuisalta. Yksi on niin pieni – reilun vuoden vanha – ettei tajua juhlasta mitään, ja me kaksi muuta olemme iässä, jossa tajutaan vähän liikaakin.

Olen selitellyt avopuolisolleni, että vaikkei tyttäremme joulusta mitään ymmärräkään saati muista myöhemmin mitään, kaikki jää kuitenkin tunnemuistiin. Hiljattain pohdin ääneen, että oikeaoppinen joulutunnelma heti alkumetreillä on lapselle yksi pala sitä varhaista perusturvaa ja sokkelia, jolle myöhemmin on hyvä valaa persoonan lujia rakenteita. Puolisoni katsoi minua hiukan oudosti, aivan kuten silloinkin, kun syksyllä kehuin mandariineja, "niistä kun tulee mukavasti joulu mieleen."

Jokin aika sitten pohdimme, missä joulun viettäisimme. Pienen väännön jälkeen sain läpi ehdotukseni kotijoulusta. Ilahtuneena kerroin tästä äidilleni, joka kepeästi tokaisi, että haluaisi lähteä hälinää pakoon "vaikka Afrikkaan". Huumorihengessä toki, mutta yhtä kaikki: tuo on rienausta.

Tänä jouluna kuuntelemme joululauluja, oli sanoissa kömmähdyksiä tai ei, koristelemme kuusen, paiskaamme oveen joulukoristeen ja vietämme aaton kaikin perintein. Jos joku haluaa Afrikkaan, menköön. Minusta jouluna pitää olla lunta.

Arno Kotro