Anna, 47/2007

Marrasmietteitä

Marraskuu on kuoleman kuukausi, koulusurmien varjossa tämä marraskuu aivan erityisesti. Muutenkin on kuluva vuosi nostanut kalmaiset mietteet ajankohtaisiksi. Kesällä menehtyi kollega, vähän yli nelikymppinen mies, nopeasti nousseeseen kuumeeseen. Viime kuussa serkkuni, 34-vuotias nainen, kuoli matkallaan töihin. Tämän aurinkoisen ihmisen kohtaloksi koitui sydänvika, joka ei aiemmin ollut antanut itsestään mitään merkkejä. Lohduksi voi yrittää järkeillä, että tuollainen lähtö on tuskaton: itse hän ei ehtinyt varmasti tajuta mitään.

Totta tai ei, niin minä ajattelen.

Istuimme hiljattain muistotilaisuudessa loppusyksyn pimenevässä illassa. Sana, joka oli kaikkien huulilla ja mielessä, oli käsittämätön. Ei tuollaista voi tapahtua. Mutta tapahtuu silti. Aivan kuten Jokelan surmatkin.

Kuulin, että siunauksesta vastannut pappi oli itse menettänyt yhtä äkillisesti nuoren tyttärensä. Yksi Raamatun kummallisimmista kohdista on mielestäni aina ollut Jobin kirja, mutta tämä pappi puhui juuri siitä. Hän pohti hiljaa, että Jumalan teot ovat toisinaan sellaisia, ettemme yksinkertaisesti saata niitä käsittää. Myöhemmin näin papin seisovan ikkunan luona pitkään yksin ja katsovan ulos. Minä ateistina ounastelin, että tuona hetkenä hänen mieltään kaihersi epäuskon häivä.

Totta tai ei, niin minä ajattelin.

Menetetyt läheiset muistuttavat itsestään monin tavoin. On hätkähdyttävää törmätä kännykän luettelossa numeroon, johon ei enää voi soittaa. Pyyhkiessäni tietoja puhelin kysyi, haluanko poistaa nimen. En haluaisi, on ainoa oikea vastaus.

Kuolleiden valokuviakin katsoo jotenkin eri tavalla. Toisinaan näyttää kuin heidän katseensa saisi uusia sävyjä, kuin siinä olisi salavihkainen viesti tulevasta; aivan kuin kuvan ihminen jo kantaisi kuoleman salaisuutta. Ja välillä, tavattoman epäloogisesti, huomaan ajattelevani, että kuollut on paljon meitä eläviä viisaampi. Hän on ratkaissut Ikuisen Mysteerin.

Liika kuoleman pähkäily pilaa elämän, mutta yritän aina välillä miettiä kuolemaa muistutuksena elossaolon etuoikeudesta. Roomalaisilla oli jopa tapana tuoda pitoihinsa pääkalloja muistuttamaan väistämättömästä. Sama ajatus toistuu Akseli Gallen-Kallelan vaikuttavassa maalauksessa Rakennus, jossa nuori perhe elämänsä keväässä rakentaa taloa, mutta työmiehellä on luurangon kasvot.

Omaa kuolemanfilosofiaani pidän lohdullisena, vaikkei siihen mahdu oletusta tuonpuoleisista todellisuuksista – lohdullisena juuri siksi. Minun uskossani kuoleman jälkeinen tila on samanlainen tyhjyys kuin syntymää edeltävä. Kuolema merkitsee tajunnan kaikkinaista sammumista, eikä tyhjyydessä – ei missään – ole mitään pelättävää. Vuosi 2100 on minulle yhtä tietoisuudeton ja tuskaton kuin vuosi 1900. Eikä väistämätön kuolema tee elämää turhaksi vaan päinvastoin sitäkin tärkeämmäksi.

Hautajaisissa olen aina yrittänyt lohduttautua ajatuksella, että joukostamme poistuneet jatkavat elämää kaikissa niissä, joihin he ovat elämällään vaikuttaneet. Elämä on rajallinen, mutta niin on kuolemakin!

Antiikin kuolemaa pelkäämätön filosofi Epikuros pohti jotenkin niin, että "siellä missä minä olen, ei ole kuolemaa, ja missä on kuolema, siellä ei enää ole minua". Tavallaan totta, mutta esimerkiksi serkkuni hautajaisissa tunsin toisin. Hän oli läsnä meille kaikille. Filosofit osaavat valistaa, että asioilla on erilaisia olemisen tapoja. Fyysinen läsnäolo edustaa niistä vain pientä palaa kaikkien mielen maailmoiden rinnalla.

Pidän televisiossa joka joulu esitettävästä elokuvasta Ihmeellinen on elämä sen perusviestin vuoksi. Elokuvassa mies hautoo itsemurhaa ja manaa, että kaikki olisi paremmin, jos hän ei koskaan olisi syntynytkään. Sitten hän saa nähdä, millainen se maailma olisi. Mies havahtuu ymmärtämään, miten monin pienin ja jo unohtunein teoin hän on tuonut iloa ympärilleen. Pateettista kenties, mutta monella tapaa tavattoman totta. Ja lohdullinen ja tärkeä ajatus aina silloin, kun tekee mieli päivitellä elämän turhuutta.

Arno Kotro