Anna, 25-26/2007

Luokkakokous

Luukusta kopsahti keväällä kirje, jossa tiedusteltiin halukkuutta osallistua yllättäen järjestettävään ala-asteen luokkakokoukseen. Arvostan sosiaalista improvisaatiokykyä ja olin juonessa oitis mukana samoin kuin niin moni muu, että kiinnostava tapaaminen saatiin aikaiseksi.

Siinä sitten istumme sovittuna iltana ravintolassa, ja sisään valuu vanhoja koulukavereita, joiden entrée on joka kerta hiukan koominen. Vai mitä ajatella tilanteesta, jossa ihmiset istuvat pöydässä ja katsovat tulijoita, jotka tupsahtavat paikalle kuin suoraan aikakoneesta? Yhtä aikaa hyvin tuttuja, samalla täysin vieraita.

Välillä ei tiedä, kumpi hämmästyttää enemmän – se miten erilainen ihminen on 12- ja 38-vuotiaana vai se, että tavallaan hän ei ole muuttunut lainkaan.

Kumman helposti ne löytyvät jutuissamme taas: persoonallisen ja pidetyn opettajamme erikoisimmat tempaukset, kansanhiihto ja hihanpieleen ommeltu suoritusmerkki, avattuun pulpetinkanteen rakennetut flipperit, sadistinen uimaopetus ja se yksi perustamamme salaseura.

Osa muistoista hämmentää. Parin nimen mainitseminen hiljentää seurueen, ja joku on jo joukosta poissa. Puhe kääntyy erääseen koulukiusattuun, ja huomaan meistä yhden jos toisenkin ottavan lasista pitemmän huikan kuin äsken. Miksei kukaan puuttunut kiusaamiseen, oliko joku itse asialla? Yksi yrittää lohduttautua, että kiusattu on menestynyt elämässään erittäin hyvin, näin hän on kuullut.

Pääosin muistot naurattavat. Yhdessä tarinassa äitini oli luvannut katsoa luokallamme olleiden naapurin kaksospoikien perään, joiden piti käydä ilmoittautumassa hänelle aina koulun jälkeen. Koska äitini ei erottanut samannäköisiä kaksosia toisistaan, toinen heistä kävi ilmoittautumassa kahteen kertaan, toinen pääsi vapaasti teilleen. Pitäisiköhän kertoa mutsille?

Me sallimme huumorin, pienen naljankin. Saan kuulla melkoista herjaa jonkun tuodessa pöytään juotavaa: muille kannetaan olutta ja viiniä, minulle vesilinjani vuoksi paiskataan drinkki nimeltään Titanicin tuho. Jäävesi kirvoittaa vitsejä ja kuvitelmia ajoilta ennen tipatonta linjaa.

Yksi meistä, viiden laudaturin ylioppilas, on liikennelaitoksen lipuntarkastaja ja joutuu vastaamaan kysymykseen, erikoistutaanko alan opinnoissa esimerkiksi ratikoihin tai busseihin tai peräti Suomenlinnan lauttaan. Kukaan ei ota juttuja liikaa itseensä. Ei silloin, ei nyt.

Luokkakokouksien sanotaan olevan esittämisen taidetta; niissä otetaan väliaika ja katsotaan, kuinka pitkälle kukin on päässyt. Nokialla johtajana toimiva mies, paras kaverini alaluokilla, kertoo työnsä olevan aika ajoin niin sielutonta, että sitäkin tärkeämpää on tietää, millaisista kuvioista on lähtöisin. En näe onnellisuusmuureja, vaan yhdessä ihmettelemme elämän kummallisia käänteitä.

Myönnän olevani parantumaton nostalgikko. Saatan käydä vanhojen asuintalojeni ja työpaikkojen pihoilla ja porraskäytävissä kokeilemassa, millaisia tuntemuksia tutut näkymät ja hajut herättävät. (Kerran yksi epäluuloinen asukas pysäytti minut ja kysyi, mitä etsin. "Lapsuutta", vastasin. Vastaus ei lainkaan hälventänyt hänen epäluulojaan.)

Huomaan, etten ole pateettisissa taipumuksissani yksin. Jopa ne jätkät, jotka kouluaikoina peittivät herkkyytensä ja syvätuntoisuutensa, tunnustautuvat nostalgikoiksi. Nokian johtajakin kertoo käyneensä muinaisen kotitalonsa pihalla katsomassa vanhoja betoniseiniä. Eikä tunkkaiseksi haukuttu nostalgia ole lainkaan turhaa. Käsillä oleva sekunti on miljardisosa kaikesta eletystä, muu rakentuu muistoista. Niitä mieleen palauttamalla ymmärtää, kuinka rikkaasti ja pitkään jo tähän mennessä on saanut elää. Muistot avaavat nykyisyyteen uutta ymmärrystä.

Porukka hupenee illan taittuessa yöksi, valomerkki on annettu. Lähellä vanhaa koulua hyvästelemme ja puhumme, että näkisimme vielä. Kenpä tietää.

Kiitos, Kaisaniemen 6A; kiitos ajoista silloin 1980-luvun taitteessa, kiitos poikkeuksellisesta illasta kesällä 2007.

Arno Kotro