Anna, 35/2007

Kaikki järjestyksessä

Yksi niistä kirjoista, joihin huomaan palaavani aina uudestaan, on Yrjö Kallisen puheista koottu Elämmekö unessa. Kallinen oli melkoinen hahmo: mystikko ja pasifisti, säkenöivä puhuja, teosofi ja osuustoimintamies, hippi ennen hippejä. Historian oikusta Kallinen toimi puolustusministerinä 1940-luvun lopulla. Ääripasifistinen rauhanaatteen äänitorvi ei ole tavallisin näky puolustuslaitoksen huipulla.

Alun perin löysinkin kirjan varuskunnan kirjastosta. Menin armeijaan, vaikka olisi pitänyt ymmärtää, että Kotro ja armeija on mahdoton yhdistelmä – kuten pian osoittautuikin ja onnistuin kaikkien onneksi saamaan vapautuksen. Olen herkutellut ajatuksella, että joku kirjahankinnoista vastannut vääpeli oli valinnut Kallisen kokoelmiin kirjaan tutustumatta: täytyyhän hyllystä löytyä maanpuolustushenkeä kohottavia entisen puolustusministerin kirjoituksia.

Rauhanaatteen ohella Kallisen ajattelussa viehättää se, miten hän arvostelee kilpailuvimmaa, johon meidät kasvatetaan pienestä pitäen. "Nuoreen sieluun painautuu elämäntaju, joka on täynnä kilpailuvelvoitusta. Näytä että pystyt! Ellet pysty, se on häpeä! Sinä olet epäonnistunut! Tämä on niin läheinen asia, että siihen ei edes ole objektiivista suhdetta, nuoret eivät ymmärrä, että tämä käsitys on heihin suggeroitu. Mutta elokuvat huutavat, sanomalehdet huutavat, televisio huutaa, kirjat huutavat tuota epätoivoista kilpailuhenkeä ja voittaja-arvostusta."

Kilpailua, kamppailua, paremmuutta; suorittamista ja mittaamista. Paremmuusjärjestykset ja kaikenkarvainen listaaminen ovat niin jokapäiväisiä, ettei niiden kummallisuutta tosiaan huomaa. Sellaista asiaa ei olekaan, ettei siitä vähintään yleisöäänestystä saisi. Voittaako Väinämöinen Muumipeikon, Viidestoista yö Satumaan? Mitkä ovat luetuimmat kirjat, katsotuimmat ohjelmat? (Listan häntäpään ohjelmat pitää savustaa ruudusta pois, olivatpa sitten hyviä tai huonoja.)

Koululaitoksessa mittatikkujen käyttö on viety huippuunsa ja numeroarviointia harjoitetaan laajemmin kuin olisi välttämätöntä. Elämänkatsomustiedon opettajana olen tuskaillut, miten keskusteluvetoisessa ja pohdiskelevassa oppiaineessa ylipäätään voi jakaa numeroita oikeudenmukaisesti. "Sinä Jenni toit esiin kiinnostavia elämänfilosofisia pointteja, mutta Jonilla oli parempia, sinulle seiska."

Sopivasti annosteltuna kilpailuhenkisyys motivoi ja tuuppii eteenpäin, ja kamppailu myös sen itsensä vuoksi voi olla hauskaa ja harmitonta, jos se rajataan peliksi kaukaloon ja noudatetaan reiluja sääntöjä. Vallitsevassa ilmapiirissä itsetarkoituksellinen kilpailu vain ei pysy kaukaloissa ja juoksuradoilla vaan se tunkeutuu kaikkialle. Kamppailuhenki uhkaa tehdä pyrkyyden ja kampittamisen tantereeksi myös sen sosiaalisen alueen, jolle kuuluisivat yhteisöllisyys ja vertailuista vapaa yhdessäolo. Yhteiskunta ei ole kilparata.

Ihminen on luontaisesti itsekäs ja kilpailullinen? Enpä usko. Jos ihminen ylipäätään luontaisesti on jotain, hän on konformisti, ympäröiviin olosuhteisiin ja kulttuuriin mukautuva olento. Jos meihin pienestä pitäen istutetaan – Kallisen sanoin – kilpailuvelvoitusta täynnä oleva elämäntaju, ei tarvitse ihmetellä, jos meistä tulee yhteisöllisten olentojen sijaan omanvoitonpyyteisiä minäilijöitä ja kiipijöitä, kyynärpäätaktikkoja. Missä on listoja ja vertailua, siellä toisen tappiot kirjautuvat omiksi voitoiksi.

Kilpailukulttuuri tekee pahaa jälkeä ihmissuhteissa. Vimmainen työnteko eristää ja erakoi ihmisiä häkkeihinsä. Kuka jaksaa ravihevoshenkiseltä työltään enää arki-iltoina tavata ystäviään, miten raivata tilaa vapaa-aikaan ja iisisti ottamiseen, leppoisaan jouteiluun? Kilpailukulttuuri tuottaa ihmisiä, joiden talous kukoistaa ja käyntikortti vakuuttaa, mutta ympärillä aukeaa sosiaalinen erämaa. Uuden rahan ja aseman mukanaan tuomat sikariklubit ja "yhdet töiden jälkeen" -työkaverit eivät koskaan voi korvata raviradan varteen unohtuneita ystäviä.

Arno Kotro