Anna, 30/2008

Runoa suvessa

Hiljattain vietettiin Eino Leinon päivää monin runotapahtumin, joita muutenkin järjestetään kiitettävästi. Runokirjoja ilmestyy tiuhaan, ja niistä keskustellaan melkein kuin myyttisellä 1960-luvulla.

Varmaan jo reilut kymmenen vuotta onkin puhuttu runobuumista, ehkä kyllästykseen asti. Mutta eipä runo koskaan ole kuolemaa tehnyt. Runoja ei ole päässyt karkuun edes se värssyjä vierastava baarijörrikkä, joka vannoo, ettei ikinä ole ollut runojen kanssa missään tekemisissä. Jos ei muuta niin karskeinkin äijä osaa ulkoa hyvinkin kymmeniä rock-sanoituksia Juicesta ja Ismo Alangosta lähtien. Mitä muuta ne ovat kuin lyriikkaa? Ja onpa runoja alun perin esitetty juuri musiikin kanssa. Sana lyriikkakin juontuu lyyrasta, jolla antiikin Kreikassa oli tapana säestää runoja.

Minulle musiikki tulee lähelle runoutta siksikin, että koen teksteissä rytmin tärkeäksi. Saatan lukea vanhaa mitallista runoa, vaikka juuri Leinoa tai Lauri Viitaa, ja ihailla taidokkaasta säkeenkuljetuksesta kumpuavaa poljentoa. Tuntuu kuin se tavoittaisi jonkin yhteisessä alitajunnassa sykkivän ihmiselle myötäsyntyisen perusrytmin.

Kirjoittamisen tulisi olla laji, joka sallii ilottelun, kokeilun ja erilaisten oikeaoppisuuksien rikkomisen, eikä minkään tarvitse olla pyhää, vaikka saa olla sitäkin. Lokeroihin viehtyneiden akateemikoiden on turha lähettää partioita lajityyppirajoille vahtimaan, mistä saa mennä yli. Runokin saa vapaasti olla riimittelyä, ilkamoivaa murrelyriikkaa, modernia runoa, rap-sanoitusta, haikua tai tankaa tai vaikka palindromipohjaista sanaleikittelyä.

Vaikka lyyra akateemisuuden symboli onkin, lyriikan ei tarvitse olla niin - akateemista.

Kun joskus kirjoitin pari runoelmakirjaa, en osannut pitää itseäni varsinaisesti runoilijana enkä osaa vieläkään, niin lähelle proosaa kerronta kiertyi. Mutta onko sen niin väliäkään, minkä lapun alle tekstit tai niiden tekijä kuuluvat?

Peilaan runoja oikeastaan vain yhtä mittaa vasten. Minulle runon mitta ja mittari on siinä, tuntuuko se jossain. Runo voi antaa oivalluksia tai samastumistuntoja, se voi hämmentää, naurattaa, itkettää tai muuten vain pysäyttää. Mutta jossain sen pitää tuntua, sydämessä, silmäkulmassa tai suupielessä.

Toisinaan pelkään, että tekstien kimuranttiutta liiaksi pidetään niiden arvon mittarina. Eikö maailma ole riittävän vaikeaselkoinen muutenkin, ja kirjallisuuden yksi tehtävä on tarjota siihen ymmärrettäviä näkökulmia ja tulkintoja - tehdä käsittämätöntä käsitettäväksi, ei päinvastoin?

Jos teksti ei lainkaan avaudu vaan sulkeutuu omaan kryptiseen luoksepääsemättömyyteensä, se jättää kylmäksi.

Avautuminen voi toki olla monenlaista. Muistan miten aikoja sitten valittelin eräälle maineikkaalle runoilijalle, etten kaikin ajoin saa nykylyriikasta kiinni.
- Ei runoa tarvitse ymmärtääkään, hän pamautti. - Et sinä vaikuttavaa maisemaakaan katsoessasi mieti, ymmärrätkö sitä vai et, mutta on se vaikuttava silti.

Hyvin sanottu. Ei runo ole salakielinen viesti, johon järjen avulla tulisi löytää oikea koodi. Ei kaiken kimppuun pidä käydä analyyttisin asein. Runo saa olla arvoituksellinen, mutta kuten Ilpo Tiihonen on todennut, se ei ole arvoitus, joka pitäisi ratkaista. Hyvä runo haastaa lukijan työtoveriksi, rakentamaan omia tulkintoja.

Mutta jollain tavalla ja tasolla sen pitäisi avautua ja koskettaa, vaikka kuin se maisema tai uni - kuvina, vaikutelmina, oivalteina, mystiikan hipaisuina.

Runoja ja muita kaunokirjallisia tekstejä kirjoitetaan ihailtavaan tahtiin varsinkin kun ottaa huomioon, että pienellä kielialueella kirjatuloilla eivät elä kuin muutamat kirjailijat.

Jokin aika sitten satuin näkemään aamutelevisiossa kahden runoilijan, Eino Santasen ja Miia Toivion, haastattelun. Herkullinen hetki koettiin, kun toimittaja tiedusteli, elääkö runoilla.
- Ei elä, sanoi Santanen, jolloin Toivio täsmensi:
- Mutta runoista elää.
Mitä siihen lisäämään.

Arno Kotro