Anna, 39/2007

Eläimellistä

Kutsuin lukion etiikankurssille pari vierailijaa eläinsuojelujärjestöstä. Näin siitä huolimatta, että eläinaktivistien kouluvierailut ovat herättäneet kritiikkiä. Vastapainoksi kuulemma pitäisi turkistarhaajienkin kiertää kouluja elinkeinoaan esittelemässä.

En oikein ymmärrä. Kyllä eläinten oikeuksista voi puhua ilman että ketään yllytetään turkistarhaiskuihin tai muihin tihutöihin. Ja saa tunneilla käydä muidenkin järjestöjen edustajia, ja monenmoista on nähtykin. Kerran vierailija esitteli itsensä noidaksi.

Nyt vierailijat näyttivät kuvia eläinten teollistetusta todellisuudesta. Yhdessä kuvassa broilerit oli sullottu ahtaisiin häkkeihin, toisessa hanhille syötettiin rautaputken avulla yliannoksia, jotta niille kehittyisi herkkuna pidetty rasvamaksa. Kolmas kuva esitti tietoisesti aiheutetun anemian kalvakoittamaa vasikkaa, valkoista lihaa kun pidetään normaalia parempana. "Porsaat tykkäävät kuopia kärsällään maata ja ne haluavat seuraa tosistaan, mutta katsokaa nyt tätäkin kuvaa", pyysi nuori esitelmöijä.

En katsonut, en pystynyt. Istuin reunarivissä ja tuijotin ikkunasta pihalla tönöttävää roskisrivistöä.

Mikähän siinä on, että eläimille aiheutettu kärsimys tuntuu niin pahalta, jopa pahemmalta kuin kuvat kärsivistä ihmisistä? Ehkä ristiriitaisesti samastumme ihmisiin niin hyvin, että heijastamme heihin myös arveluttavat puolemme, kun taas eläimet riittävän erilaisina näyttäytyvät meille kärsimyksiinsä aina täysin syyttöminä?

Nolon myöhäisellä iällä muistan itkun tulleen, kun näin kuolleen linnun, joka oli lentänyt kesämökin ikkunaan. Kun vielä huomasin, että linnun suussa oli ruokaa poikasille vietäväksi, ainekset pikkupojan mielen kokoiseen tragediaan olivat kasassa. Muistan järjestäneeni linnulle hautajaiset ja miettineeni seuraavan yön, missä ovat ilman ruokaa jääneet poikaset.

Viime sodissa minua koskettaa sotilaiden kärsimyksiäkin enemmän viattomien eläinten osa. Peltotöistä sodan julmuuteen kuskattujen hevosten kohtaloa en halua ajatellakaan – ja juuri siksi huomaan sitä ajattelevani: hevosparkoja vetämässä tykkiä ja joutumassa vihollistuleen. Viattomat luontokappaleet ihmisen pohjattoman typeryyden keskellä.

Lueskelin Saksan ja Neuvostoliiton sodasta kertovaa kirjaa Poltettu maa. Siinäkin erityisesti vaikutti kohta, jossa romanialaiset sotilaat joutuvat tappamaan hevosiaan venäläisten hyökkäyksen alta. Romanialaiset eivät kestäneet yhteisissä koettelemuksissa lähes tovereiksi tulleiden hevosten ampumista yksitellen, vaan keräsivät hevoset yhteen ja ampuivat ne kaukaa.

Kirsi Härkösen kirja Kunniallisen naisen taakka käsittelee turkkilaisten naisten heikkoa ihmisoikeustilannetta, mutta miksi tämänkin kirjan ensisivuilla pysäytti Istanbulin kadulla kohdattu näky, jossa jalkansa menettänyt kissa imettää pentujaan? Elokuva Epämiellyttävä totuus maalaa kauhukuvaa siitä, miten ilmastonmuutos ja nouseva merivesi uhkaavat rantakaupunkeja ja koko ekosysteemiä, mutta päällimmäisenä jäi mieleeni animaatio, jossa uuvuttavia matkoja uinut jääkarhu löytää lopulta jäälautan joka sekin murenee käpälien alla.

Turhinta eläimille aiheutettu kärsimys on tietysti silloin, kun se on tarkoitettu silkaksi viihteeksi. Huvimetsästys kaislikoissa kituvine sorsineen ei saa minulta ymmärrystä sen enempää kuin sivarikammoinen entinen puolustusvoimien komentajakaan, joka liian pitkän rauhanajan turhauttamana purkaa tappajanvaistoaan puolustuskyvyttömiin eläimiin.

Heitteille jätetyt kesäkissat, koiratappelut, näännyksiin asti ennen ampumista uitettu karhu, ilman vettä kuumaan autoon jätetyt koirat; eläinrääkkäysuutiset ja tieto eläinten laillisesta mutta julmasta kohtelusta ahdistavat, mutta mitään ylevää mielipahassa ei ole, jos se ei johda tekoihin. Edelleen syön lihaa, edelleen ostan kenkiä ja vaatteita antamatta sen liiemmin vaikuttaa ostopäätökseen, millaista kärsimystä, ihmisten tai eläinten, niiden valmistamiseen liittyy. Tässäkin olisi itsekasvatuksen paikka – jo ihan oman mielenrauhan vuoksi.

Arno Kotro